Joulurauha. Maan ääristä äärihin sanoma soi, Tulet tuikkivi linnasta, töllistäkin, Sydän murtunut sykkivi helpommin, Ilo elpyvi uudelleen. Sodan, kiistojen kesken ja melskeiden Soi sanoma suuri ja suloinen Ja kansoille viestin vie: On syntynyt rauhan Ruhtinas, On armon ja autuuden tie. On valtikka Hällä, mi voittaa maat, Sen eessä taipuvi ruhtinaat, Ne, joiden on orjana maa. Hän on lääkäri sydänten sairasten Hän vangeille antavi vapauden Ja kahlehet irroittaa. Maan ääristä äärihin sanoma soi, Ja pienoiset laulavat riemuissaan Ja vanhukset muistavat lapsuuttaan Oi, joutuos joulu ja antisi tuo Ett' taivahan Herralle kunnia sois Kylväjälle Kaarlo Hammar. 凹 Alkukuwan johdosta. (Uudenwuoden enkeli). Uuden wuoden enkeli lentää halki ilman. Hän on saanut käskyn sinetillä lukita täyteen kirjoitetun lehden ajan suuressa kirjassa ja awata uuden, kirjoittamattoman lehden, niin pian kuin wiimeinen santajywänen on luijunut aifalasin nielun läpi. Hetken juhlallinen wakawuus fuwastuu enkelin faswoilla, joissa saattaa hawaita surumielisyyttä; melkein tuskaa. Sekalaisin tuntein katselee hän yön hämärään peittynyttä maata ja kuuntelee sieltä korkeuteen nousewia ääniä. Hetkiseksi kirkastuwat hänen kaswonsa ja rinnastaan kohoaa Jumalalle kiitos ja ylistys, sillä kaiken sen ryskeen ja pauhinan keskeltä mikä alhaalta kuuluu, eroittaa hän selwästi kirkonkellojen juhlallisia kumahduksia, urkujen säweliin sekaantunutta ylistyslaulua, hiljaisten rukousten hyminää ja suloisen rauhansanoman julistusta, kaikki yhdessä muodostaen ihanan yhteissoin nun. Pian synkistyy taasen enkelin katse; hänen korwiinsa tunkeutuu räiskäwässä, meluawassa sekasorrossa: Musiifin fäweliä, iloisen laulun, naurun ja puhelun ääniä, tanssiwien jalan sipsutusta, lasien kilinää, juopuneitten hoilotusta, ilotyttöjen irstaita lauluja, intohimoisen ja petollisen mielen kuiskeita, tuskanhuutoja ja woihkinaa, hammasten kiristelyä ja epätoiwon huudahduksia, lyöntien läiskeitä, lasten parkua julmien, juopuneitten wanhempien käsissä, kirousta, sadattelua ja wannomista, nälkäisten ja wiluisten anelua ja sydämetöintä poishäätelyä, roswon waatimuksia, riitaa ja tappelua. Kaiken tämän yhteydessä kohoji maasta ilmoille saastainen lian, weren ja hien sekainen höyry, ja enkeli wärisi kauhistuksesta ja lausui huoaten: „Tämä on ylpeän Lusiferin työtä. Oi Herra, kuinka kauwan sallit tämän jatfua?" Uudenwuoden yön juhlallisin hetki on lyönyt, wiimeinen santajywänen luisunut alas; enkeli kääntänyì lasin ylösalasin ja lukinnut juhlallisella totisuudella täy: teen firjoitetun lehden aikojen kirjassa. Tätä tehdessään silmää hän sitä ja sanoo: „Kuinka äärettömän paljo saastaa ja werellä kirjoitettua siinä on, ja miten harwassa walopilkkuja; mutta nyt on se lukittu eikä yksikään piirto siinä woi enää muuttua. Monelle on se ollut wiimeinen lehti ja monen tili siinä on jäänyt kuittaamatta“. Tämän jälkeen awaa enkeli wapisewin käsin uuden, puhtaan lehden kirjassa, jota tehdessään lausuu: „Jospa maan afujamet muistaisiwat ja tietäisiwät, että ei yksin heidän tekonsa, mutta jokainen heidän janoistaankin tulee tähän kirjaan merkityksi heidän tilillensä, niin ehkäpä he silloin fofisiwat niin laittaa asiansa, ettei tiliänsä kuittaamatta löytäisi, wuoden perästä palatessani". |